Muutama päivä sitten saimme lukea järkyttävän uutisen Turusta. Vanhus kuoli tuoliin sidottuna hoivakodissa. Kun näin uutisen, menin täydellisen sanattomaksi.

En ole lyhyttä jaksoa lukuun ottamatta työskennellyt vanhustyössä, mutta olen kyllä kuullut todella huolestuttavia asioita esimerkiksi kotihoidon kuin myös hoivakotien toiminnassa Suomessa. Resurssipula on todellinen ja täytyy myös nostaa esille se tosiasia, että vanhustenhoidossa on koko sote-alan heikoin palkkaus. Työ on kuormittavaa monilla mittareilla, joten siitä pitäisi myös maksaa kohtuullinen palkka. Tämä on toki fakta koko sote-alalla, mutta jostain syystä erityisesti vanhustenhoidossa työskentelevillä palkka on todella huono ja riittämätön. Tiedän myös, että niin kotihoidossa kuin hoivakodeissakin käytetään paljon ulkomaista työvoimaa, joiden suomenkielen osaaminen ei todellakaan ole riittävällä tasolla. Tämä on paitsi potilasturvallisuusasia, mutta myös epäinhimillistä. Jokaisen ikäihmisen tulisi tulla kohdatuksi ymmärrettävästi. Yhteinen kieli ja työntekijöiden riittävä kielitaito on olennainen asia hoitotyössä.

On todellinen arvovalinta, että vanhustenhoitoon ei panosteta. Että todella olemme Suomessa, entisessä hyvinvointivaltiossa, tässä tilanteessa, että vanhus kuolee sidottuna hoivapaikassa, jossa pitäisi olla valvovia silmiä ja turvallista olla. Täysin käsittämätöntä ja häpeällistä!

Minkälainen on yhteiskunta, joka kääntää selkänsä heille, jotka ovat elämänsä ehtoopuolella? Eikö jokainen heistä ja jokainen meistä tulevista ikäihmisistä ole ansainnut arvokkaan, turvallisen ja ihmisarvoisen vanhuuden? Tämä koko aihe saa minut pohjattoman surulliseksi ja huomaan, etten oikein edes tiedä, mitä tästä kirjoittaisin. Haluan nostaa vain yhden kysymyksen tähän loppuun:

Jos inhimillisyys katoaa yhteiskunnasta, mitä jää jäljelle?

Terhi V